maanantai 20. helmikuuta 2017

Liikunta-asiaa

Jokainen koira tarvitsee liikuntaa ja lenkkeilyä, ikään, rotuun ja kokoon katsomatta. On rotuja, jotka eivät ole erityisen aktiivisia ja pärjäävät vähemmälläkin liikkumisella. Mutta kuitenkin jaksavat pitkiäkin lenkkejä. Aktiivisuudessa ja energisyydessä on myös yksilökohtaisia eroja, eli 2 samanrotuista voivat olla energiatasoltaan erilaisia. Jotkut rodut on aktiivisempia ja tarvitsevat enemmän liikuntaa pysyäkseen tyytyväisenä ja hyvässä kunnossa. Koiran liikunnan tarve ja -laatu määräytyy pitkälti myös sen mukaan mitä koiran kanssa harrastetaan. Esimerkiksi agilitykoira vaatii monipuolista liikkumista erilaisissa maastoissa pysyäkseen fyysisesti hyvässä kunnossa. Fyysisen liikunnan lisäksi jokainen koira tarvitsee ja hyötyy erilaisesta kotona tapahtuvasta aivotyöskentelystä eli aktivoinnista. Useimmat koirat kuitenkin tyytyvät siihen mitä niille tarjotaan, mutta monille tulee jotain ongelmakäyttäytymistä jos liikunta ja aktivointi jää liian vähälle.

Kasvava pentu tarvitsee myös liikuntaa. Pentua ei kuitenkaan pitäisi kävelyttää hihnassa asvaltilla pitkiä matkoja kasvuvaiheessa. Pennun pitää päästä mieluiten metsään, liikkumaan vapaasti omaan tahtiin. Pikkupentu ei yleensä lähde kauas omistajasta, joten sitä voi huoletta pitää vapaana. Lainkin mukaan alle 5-kuinen pentu saa olla vapaana metsässä myös kesällä kiinnipitoaikana. Tämä mahdollisuus kannattaa aina hyödyntää, ja pennun ja omistajan välinen suhde ja luottamus kehittyy huimasti kun pentu pääsee vapaasti tutkimaan metsää omistajan kanssa. Luoksetuloa pitää treenata pentuaikana paljon eri paikoissa ja juuri silloin kun pentu on vapaana ja tutkii paikkoja. Pentua voi kutsua nimeltä ja samalla juosta "karkuun" muutaman askeleen. Silloin pentu innostuu ja lähtee juoksemaan omistajan perään. Siitä onkin hyvä kehua ja palkata. Koirat tykkäävät näistä takaa-ajoleikeistä, ja nimenomaan niinpäin että pentu saa juosta omistajan perään. Luoksetulo on tärkeä taito osata, siksi sen opettamiseen kannattaa panostaa jo heti pikkupennusta asti. Pennun pitää oppia että aina kannattaa mennä omistajan luo, oli tilanne mikä tahansa. Ja omistajan pitää olla äärettömän iloinen aina kun pentu tulee luokse, vaikka se tulisi vasta jonkin ajan päästä eikä heti ensimmäisestä kutsusta.

Se kuinka paljon ja millaista liikuntaa pentu tarvitsee, riippuu paljon toki rodusta ja iästä, mutta myös siitä mihin tarkoitukseen pentu on hankittu. Harrastuskoiran kanssa on erityisen tärkeää että pentu pääsee mahdollisimman paljon liikkumaan epätasaisessa maastossa, tasapainoilemaan, kiipeilemään jne. Siinä ne lihakset ja koordinaatiokyky kehittyy. Kesäpennun kanssa on helpointa, kun ei ole kylmä, ei liukasta ja on valoisaa. Talvipennun kanssa joutuu vähän soveltamaan. Kesällä ulkona voi olla pitkiäkin aikoja jo ihan pienen pennun kanssa. Sisäsiistiksi opettelukin on helpompaa kun ulkoa ei ole kiire pois. Pennun kanssa liikkuminen tapahtuu aina pennun ehdoilla. Vaikka ulkona oltaisiin tunti, matkaa ei kerry juuri ollenkaan, vaan pentu saa kävellä, tutkia paikkoja, haistella, leikkiä tai vaikka makoilla. Omistajalla ei saa olla kiire. Toki välillä saa olla kiirekin, eikä ulkona aina tarvitse olla viittä minuuttia kauempaa, mutta silloin kun on aikaa niin kannattaa oleilla siellä ulkona sitten pitempään.

Minulla on ollut niin kesä- kuin talvipentujakin. Ensimmäinen eli Lotta tuli huhtikuun lopussa meille. Lunta ei enää ollut, mutta ei mikään erityisen lämminkään vielä. Silloin en tiennyt juuri mitään pennun hoidosta ja liikuttamisesta ja tein virheitä. Kävelytin Lottaa hihnassa liian nuorena vähän liian pitkiä matkoja. Onneksi minua viisaampi ja kokeneempi kaverini minulle asiasta huomautti. Muutin sitten lenkit pellolle missä pentu sai mennä vapaana. Eikä kävelty pitkiä matkoja kerrallaan. Lotan kanssa kuitenkin oltiin ulkona paljon heti alusta asti. Kun Lotta oli aikuinen, se sai liikuntaa 2-4 tuntia päivässä. Ja monipuolista liikuntaa. Hihnalenkkejä, metsä- ja peltolenkkejä vapaana, hiihtolenkkejä, pyörälenkkejä. Potkurillakin sen kanssa paljon menin. Se oli välillä mukana tallilla, kesäisin käytiin paljon uimassa. Lotta ei uinut, mutta kahlaili. Kaverillani oli Lottaa 4 vuotta nuorempi labradorinnoutaja ja käytiin paljon yhdessä lenkeillä. Välillä koirat saivat juosta vapaana ja leikkiä, välillä käveltiin hihnassa ilman kontaktia toiseen, välillä treenattiin tokoa. Lotta kävi tunnin metsälenkkejä vielä lähemmäs 12-vuotiaanakin, tosin tahti oli rauhallinen.

Lotta pentuna omalla pihalla
 Kevättalvella lenkillä


Vilma tuli minulle toukokuussa ja alussa se oli aina vapaana. Asuin kerrostalossa ja kannoin sen pihalle, usein tien toisella puolella olevaan pikkumetsään. Siellä sai mennä miten tykkäsi, hihnaa minulla ei ollut edes mukana. Hihnalenkkejä aloiteltiin sitten kun sillä oli jo rokotukset voimassa. Sitä ennen se oli hihnassa vain silloin kun käytiin tutustumassa eri paikkoihin. Vilma oli saanut tutustua monenlaisiin koiriin jo ihan pikkuisena, yleensä aina vapaana. Vilma oli sellainen koira, että oli elämänsä aikana melkeinpä enemmän vapaana kuin hihnassa. Samoin tein toisen villakoirani Raisan kanssa. Olin oppinut että pentua ulkoilutetaan vapaana niin paljon kuin mahdollista, ja nimenomaan metsässä ja pellolla.

Helmiä en sitten voinutkaan päästää vapaaksi kuin vasta n. puolivuotiaana. Se oli niin arka ja pelokas että olisi vain juossut suoraan kotiin. Sen kanssa ulkoilut oli muutenkin vaikeita, vaikka kesäpentu olikin. Se ei tykännyt olla ulkona, eikä varsinkaan liikkua ulkona. Paljon kyllä ulkoiltiin siitä huolimatta. Se ei edelleenkään nauti lenkkeilystä, ainoastaan kun saa vapaana olla, menee ihan hyvin ja reippaasti. Helmi saakin olla ilman hihnaa aina kun vain on mahdollista. Enää se ei ole niin arka eikä ainakaan pelokas. Pysyy aina minun lähellä. 


Helmi 4kk

Helmi 1v

Helmi 4v

Elena oli sitten reipas ja rohkea pentu. Se sai olla vapaana heti 8-viikkoisesta asti aina kun mahdollista. Siitä tulikin luotettava ja helppo vapaanapidettävä. Luoksetulo oli täysin varma aina. Elenan kanssa ei voitu lenkkeillä juuri ollenkaan kuin vasta kun se oli puolivuotias. Se ei jaksanut. Se väsyi totaalisesti kun juoksi 10 minuuttia pellolla Helmin kanssa, minun piti kantaa se kotiin. Elena oli tuolloin 10-12-viikkoinen. 1-vuotiaana vasta pääsin sen kanssa oikeille tunnin metsä- ja peltolenkeille. Silloin se vasta alkoi jaksaa. Mutta Elena olikin sairas, en vain tiennyt sitä vielä silloin.

                             




Essi tuli minulle joulun jälkeen ja silloin oli pakkasta 20 astetta ja luntakin. Siinä ei pitkiä aikoja ulkona olla kerrallaan. Vein sen kuitenkin pellolle heti kun pakkanen vähän lauhtui, Elenan ja Helmin kanssa juoksemaan vapaana. Essi olikin vähän poikkeava pentu, siinä mielessä että se oli ehkä liiankin itsenäinen. Sitä ei kiinnostanut pätkääkään missä minä menin, tai Elena ja Helmikään. Se päättäväisesti paineli eri suuntaan, ei kuullut yhtään mitään. Juoksin sitä karkuun ja kutsuin samalla, ei mitään reaktiota. Jäin seisomaan ja odottelin, katsoin että minne se oikein menee. Aikansa käveli, sitten jäi seisomaan ja katselemaan. Alussa minun piti käydä hakemassa se kun ei itse älynnyt pysyä mukana. Pikkuhiljaa Essikin kuitenkin oppi, mutta paljon piti treenata. Essillä oli aika pitkään ongelmana suuntavaiston puuttuminen. Se ei myöskään osannut käyttää hajuaistiaan. Metsässä kun se jäi jollekin sivupolulle ja minä kävelin eteenpäin samaa pääpolkua pitkin, mitä oltiin koko ajan tultu, Essi ei osannut enää minun luo. Se lähti täysiä juoksemaan väärään suuntaan, melkein paniikissa kun ei heti nähnyt minua. Minun piti aina huutaa sen perään että se tiesi missä minä olen. Jossain vaiheessa se oppi seuraamaan minua paremmin. Nykyään ei enää kauas minusta lähde ja tulee aina ensimmäisestä kutsusta luo. Jos pitää laittaa se hihnaan, niin riittää kun sanon "laitetaanko hihna". Essi tulee heti eteeni istumaan ja odottaa että laitan pannan kaulaan. Oli sillä sekin vaihe kun ei ollut korvia. Silloin kokeilin sitä että kutsun, jos ei tule heti, lähden juoksemaan karkuun. Se on ensimmäinen neuvo aina tuollaisessa tilanteessa ja yleensä toimiikin heti. Mutta Essi oli poikkeustapaus. Se sai vain lisää virtaa ja juoksi lujempaa, jos minä lähdin karkuun. Eikä takuulla antanut kiinni. Juoksi puolen metrin päästä ohi niin lujaa kuin pääsi. Se rauhoittui vasta kun minä pysähdyin ja jäin paikoilleni seisomaan. Jossain vaiheessa minun piti käskeä Essi istumaan, sitten sain sen kiinni kun kävelin sen luo. Todella paljon treenattiin luoksetuloa, koska se oli Essille vaikeaa. Ja kyllä kannatti! Ei Essi ole mikään missä tahansa irtipidettävä, mutta tuolla keskellä metsää missä ei ole autoteitä ja harvemmin muita liikkujia, sitä voi hyvin pitää vapaana. Vaikka se lähtee haukkuen juoksemaan kun kuulee tai haistaa ihmisen tai koiran, niin tulee heti kun kutsun. Poikkeuksena on se jos se oikeasti säikähtää jotain. Silloin lähtee haukkuen karkuun eikä kuule mitään. Ei kuitenkaan kauas juokse ja tulee hetken päästä takaisin. Näitä onneksi hyvin harvoin tulee. Viimeksi tällaisen reaktion aiheutti matalalla lentävä helikopteri. Essi on kuitenkin sellainen koira, joka tarvitsee paljon vapaana juoksemista. Sen kanssa pärjää heti paremmin kun on päässyt purkamaan energiaansa vapaana metsässä. Sillä on niin paljon sitä fyysistä energiaa. Ja se niin nauttii kun saa juosta. Tulee itsellekin iloinen mieli kun katsoo Essiä jolla on hymy korvissa kun pääsee painelemaan täysiä metsässä :)







Oona tuli minulle toukokuussa. Sekin sai olla heti alusta asti vapaana niin paljon kuin mahdollista. Alussa en voinut päästää Essiä yhtä aikaa vapaaksi Oonan kanssa, kun Essi oli niin raju. Mutta mentiin niin että Oona ja Helmi olivat vapaana ja Essi hihnassa. Aika pitkään lenkit sujui hyvin tuolla tyylillä. Aluksi pyörittiin vain tässä kodin kulmilla, tässäkin on pikkumetsää ja polkua missä pentu voi olla vapaana. Kun Oona oli 11-viikkoinen, vein sen oikeaan metsään. Käveltiin kuntopolkua pitkin metsän reunaan, päästin koirat irti ja kävelin itse ehkä 100 metriä. Seisoskelin ja katselin kun Essi ja Oona juoksivat. Sitten tultiin takaisin kotiin. Pikkuhiljaa pidennettiin matkaa ja 4-kuisena Oonankin kanssa oltiin tunti metsässä ja matkaakin kertyi pari kilometriä. Hihnassa käveltiin myös monta kertaa päivässä. Käveltiin usein puolisen tuntia, mutta matkaa kertyi maksimissaan puoli kilometriä. Oona sai mennä omaan tahtiin, pysähdeltiin, oltiin paikoillaankin hetkiä, käveltiin hitaasti. Oonan kanssa oltiin paljon ulkona. Sillä oli energiaa ja virtaa niin paljon, ettei mistään olisi tullut mitään jos se ei olisi päässyt purkamaan energiaansa vapaana. Käytiin uimassakin, Oona ei uskaltautunut uimaan asti, mutta kahlaili ja juoksi maalla. Essi ui. Nyt Oona täyttää kohta vuoden, eikä periaatteessa ole mitään rajoitteita lenkeille. Mutta hihnalenkit on meillä edelleen lyhyitä, siksi kun en itse niistä niin tykkää.






Pyrin käymään joka päivä tunnin (joskus pitemmänkin) metsä(tai pelto)lenkin missä koirat saavat mennä vapaana. Sen lisäksi 2 lyhyttä hihnalenkkiä, 20-30 min/lenkki. Essin kanssa harrastan agilitya ja Oonan kanssa aloitellaan toko. Käyn hallilla omalla ajalla kerran viikossa, kaikki koirat pääsevät yleensä mukaan. Siellä treenaan jokaisen kanssa jotain pientä. Niinä päivinä se metsälenkki jää pois.

Minulle on tärkeää että koirani saavat monipuolista liikuntaa ja että pääsevät mahdollisimman paljon menemään vapaana. Hihnassa kävely on koiralle luonnotonta ja varsinkin tuolla pyöräteillä. Toki jokaisen koiran pitää osata käyttäytyä hihnassa hyvin, pidän sitä tärkeänä omienkin koirieni kohdalla. En anna koirieni rähjätä hihnassa, en anna "vaania" vastaantulijoita. Pitää pysyä tien reunassa. Vastaantulijat pitää ohittaa nätisti. Ketään ei tervehditä ilman lupaa. Kolmen koiran kanssa kun liikkuu niin jokaisen on pakko osata käyttäytyä hyvin. Muuten lenkit on pelkkää kaaosta. Minua ärsyttää myös jos vastaantuleva koira rähjää tai poukkoilee hihnassa miten sattuu. Kierrän sellaiset kaukaa. Olen saanut paljon kehuja niin agilitykouluttajilta, hierojalta, fysioterapeutilta ja osteopaatiltakin siitä että koirani saavat niin paljon juosta metsässä vapaana. Kaikki aina korostavat sitä että koiran tulisi saada liikkua enemmän pehmeällä ja epätasaisella pohjalla kuin asvaltilla. Ja nimenomaan vapaana, hihnasta on usein enemmän vain haittaa. Jos koiralla on nivelissä jotain ongelmaa, niin silloin pitäisi välttää asvaltilla lenkkeilyä. Toisaalta, eipä esim. agilitya edes voi harrastaa "kunnolla" jos koira ei koskaan pääse vapaana lenkkeilemään, juoksemaan. Pentukurssilla jo kouluttajat sanovat että pentua pitää pitää vapaana mahdollisimman paljon. Tämä on ollut minulle itsestään selvää aina. 

On paljon sellaisia rotuja, joita ei vain kävelytetä asvaltilla kasvuiässä, ja kuitenkin pitää liikuttaa että lihakset ja koordinaatikyky kehittyy. Luuston ja nivelten kehittymiselle ja vahvistumiselle on ihan ehdotonta että pentuakin liikutetaan sopivasti. Jättirotujen pennut on tällaisia. Alle 1-vuotiasta ei kävelytetä hihnassa kilometrejä. Ja sitten ne erityisen aktiiviset rodut. Esim. bordercollie, kelpie, useimmat muutkin paimenkoirat. Ongelmia tulee jos pentu ei pääse purkamaan energiaansa ulkona vapaana. Onneksi monet kasvattajat painottavat liikunnan tärkeyttä pennulle, eivätkä edes myy pentua sellaiseen paikkaan missä se joutuu olemaan hihnassa aina. Tärkeää on kuitenkin, että kasvavaa pentua ei liikuteta liikaa. Aina pennun ehdoilla. Vaikka näyttää että pentu jaksaa vaikka kuinka pitkiä lenkkejä, niin pitää muistaa että pentu haluaa kulkea omistajan mukana, vaikka jo väsyttäisi. Siksi tärkeämpää onkin vaikka vain oleilla metsässä, ei niinkään liikkua eteenpäin. Silloin pennusta näkee milloin alkaa väsyttää. Jos kotiin päästyä pentu menee suoraan nukkumaan, on lenkki ollut liian pitkä tai muuten raskas. Normaalisti pennut riehuu kotona vielä hetken lenkin jälkeen ja vasta sitten menevät nukkumaan. 

Omista koirista Helmi pärjäisi hyvinkin vähällä liikunnalla ja jos se saisi itse valita niin kävisi ulkona vain tarpeillaan ja menisi sitten takaisin kotiin. Mutta kyllä se jaksaa ihan normaalimittaisia lenkkejä kuitenkin. Essi ja Oona ovat aktiivisempia ja tarvitsevat liikuntaakin enemmän. Essi kuitenkin pärjää hyvinkin vähällä muutaman päivän, jos jostain syystä en pysty käyttämään kunnon lenkeillä. Pyrin kuitenkin siihen että joka päivä käydään edes yksi pitempi lenkki. 



maanantai 13. helmikuuta 2017

Mitä Helmille kuuluu nyt?

Helmi steriloitiin 4.1. eläinlääkäriasema Ouluvetissa. Leikkaus meni hyvin, eikä heräämisvaiheessakaan tullut epilepsiakohtausta. Helmiä seurattiin aika pitkään ja annettiin kotiin vasta kun se oli oikeasti hereillä. Illan Helmi istui häkissään. Ei halunnut mennä makuulle, ehkä sillä oli hankala olo. Ruoka kuitenkin kelpasi :) Helmiltä poistettiin vain munasarjat, kohtu jätettiin paikoilleen. Kun munasarjat poistetaan, hormonitoiminta loppuu ja kohtu surkastuu itsestään, eikä voi sitten enää tulehtua. Siksi leikkaus oli helppo ja Helmi toipui todella nopeasti ja hyvin. Kolmena päivänä annoin kipulääkettä ohjeen mukaan, mutta ei Helmillä kipuja ollut. Sillä oli haavasuojapuku päällä, kauluria ei tarvittu ollenkaan, eikä Helmi ollut kiinnostunut haavasta missään vaiheessa. Haavassa ei ollut tikkejä, vaan se oli liimattu. Helmi hyppäsi jo leikkauksesta seuraavana päivänä sohvalle, kun en ollut varautunut että se olisi jo sinne menossa, enkä ehtinyt estää. Takapihalla kävi tarpeillaan ja kerran päivässä 10-15 minuutin hihnakävelyn. Pakkasta oli pahimmillaan 27 astetta ja Helmille piti pukea takki ja tossut kun kävi viiden minuutin pyrähdyksen takapihalla. Ilman tossuja kokeilin, eikä se alkanut millekään kun varpaita paleli. Vakuutus korvasi leikkauksen, kun eläinlääkäri oli kirjoittanut "sterilaatio epilepsian jatkohoitona".

                                                      Juuri kotiuduttu eläinlääkäristä

2 päivän päästä leikkauksesta otettiin haavalappu pois



 Puvun riisuin siltä vasta kun leikkauksesta oli kulunut 13 päivää.

En tiedä, johtuuko steriloinnista vai mistä, mutta Helmi on ollut nyt viime aikoina jotenkin iloisempi. Ei ole ollut yhteenottoja Oonankaan kanssa. Toki itsekin vahdin tarkkaan ja puutun heti pieniinkin merkkeihin Helmin ja Oonan välillä, ei tilanne pääsekään räjähtämään. Mutta Helmi on leikkinyt Oonankin kanssa, kiskonut lelua. Lenkeillä Helmi on iloisempi, paitsi silloin kun on sen mielestä liian kylmä. Metsässä vapaana on juossut ihan oma-aloitteisesti, ja on pinkonut lujaa! Välillä lähtee Essin ja Oonan perään kun ne juoksevat kilpaa. Paljon on vielä niitä tilanteita että Helmi ei halua lähteä lenkille ja on jäänyt sitten yksin kotiin. Mutta silloin kun lähtee mukaan, on iloinen. En osaa sanoa onko muita muutoksia tullut. Ehkä Helmi merkkailee ulkona vähemmän kuin ennen. Ja nälkähän sillä aina on, mutta niin oli ennen leikkaustakin. Nyt tosin on muutaman kerran päässyt Essin ja Oonan kupeille ahmimaan ruokaa kun olen selkäni kääntänyt. Ennen ei tehnyt niin, kun tiesi ettei ole lupaa. Nyt pitää vahtia tarkemmin näköjään.